|
LÄÄNINHALLINTO SYNTYY
Keskiajalla Ruotsin valtakunnassa aluehallinnosta huolehtivat yksityiset lääninherrat sekä kuninkaan linnanpäälliköt ja voudit. Kustaa Vaasa jakoi 1500-luvun alkupuolella valtakuntansa lääneihin, joiden päällikkönä oli kuninkaan nimittämä käskynhaltija eli maaherra. Silti vasta vuoden 1634 hallitusmuoto ja vuoden 1635 maaherranohjesääntö toivat tullessaan yksityiskohtaisesti järjestetyn lääninhallinnon. Kun tällöin sotilasvalta ja tuomiovalta erotettiin hallinto- ja täytäntöönpanovallasta, maaherroista tuli ensisijaisesti hallintoviranomaisia. Maaherrojen alaisina toimi kasvava joukko virkamiehiä, joista ajan oloon muodostui kahteen pääosastoon, lääninkansliaan ja lääninkonttoriin, jaettu lääninhallitus. Vuodesta 1838 Venäjän vallan ajan loppuun asti läänin esimiestä kutsuttiin kuvernööriksi.
OULUN LÄÄNI MUOTOUTUU
Valtaosan lääninhallinnon perustamisen jälkeisestä 140 vuodesta Pohjois-Suomi oli jakaantuneena Pohjanmaan ja Länsipohjan (Västerbotten) lääneihin. Oulun lääni perustettiin vuonna 1775 osana koko Suomen käsittävää hallinnollista ja oikeudellista uusjakoa. Uusi lääni tuli käsittämään koko pohjoisimman Suomen lukuun ottamatta Kemin Lappia, joka vanhan Kaakamajoen linjan pohjoispuolelta pysyi osana Länsipohjaa. Tornion-Muonionjoelle läänin länsiraja siirtyi Suomen sodan 1808-1809 seurauksena. Suomen pohjoisraja asettui nykyiselle paikalleen vuonna 1826, kun Pohjoiskalotin viimeiset saamelaiskylistä muodostuneet yhteisalueet jaettiin. Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän keisarikunnan välisessä rajankäynnissä 1829-1830 selvitettiin läänin itärajan kulussa vallinneet epäselvyydet. Tarton rauhassa saatu Petsamon alue liitettiin Oulun lääniin vuoden 1921 lopulla. Jo ennen Suomen itsenäistymistä oli noussut esiin kysymys laajuutensa tähden vaikeasti hallittavan Oulun läänin jakamisesta. Monien esitysten ja mietintöjen jälkeen päädyttiin Lapin läänin perustamiseen 1.1.1938. Nykyisen muotonsa Oulun lääni sai viime sotien alueluovutusten jälkeen.
|