Sodan uhka oli riittävä peruste valtuuksille, joiden turvin viranomaiset pääsivät murtamaan normaalioloissa loukkaamattomana pidettyä viestintäsalaisuutta. Oikeuden tähän antoi lokakuussa 1939 annettu asetus, joka alisti posti-, lennätin- ja puhelinlaitokset viranomaisvalvonnan alle niillä Viipurin, Kuopion, Oulun ja Lapin läänin alueilla, missä se katsottiin tarpeelliseksi. Sisäasiainministeriö antoi asetuksen nojalla päätöksen, jonka mukaan Kuopion läänistä asetettiin valvonnan piiriin koko Pohjois-Karjalan puoleinen osa lukuun ottamatta Kuusjärven kuntaa. Valvontavastuu oli valtiollisella poliisilla, jonka tuli toimia yhteistyössä puolustusviranomaisten kanssa. Viranomaisilla oli oikeus avata posti- ja lennätinlähetyksiä ja poistaa niistä valtakunnan turvallisuutta vaarantavat tiedot. Lisäksi he saivat kuunnella puhelinkeskusteluja ja tarvittaessa keskeyttää ne tai sulkea puhelinliittymän kokonaan. Varsinainen sotasensuuri perustui 5.12.1939 annettuun asetukseen tiedotustoiminnan valvonnasta sota-aikana. Tällöin valvonnan piiriin otettiin myös tiedotusvälineet. [kuva 1] Kuopion lääninhallituksen arkisto

kuva 1 (90 kt)

Puhelinlaitokset olivat sodan aikana viranomaisten valvonnan alla. Muitakin rajoituksia oli tiedossa, sillä poikkeusolot lisäsivät tavattomasti puhelimen käyttöä. Sen vuoksi kaukopuhelut jouduttiin välillä rajoittamaan ainoastaan sotilas- ja liikepuheluihin. Sotilasviranomaiset pyrkivät myös asettamaan sotilaita ja lottia puhelunvälittäjiksi yhtiön keskukseen, mutta ainakin kesällä 1941 he menestyivät oudossa tehtävässään heikosti. – Otteita Kiteen Telefooni Oy:n vuosikertomuksista 1939 (ylh.), 1940 ja 1941. [kuva 2] Kiteen Telefooni Oy:n arkisto

kuva 2 (91 kt)

Moottoriajoneuvoliikenne oli heti syyskuusta 1939 alkaen joko suoraan tai välillisesti tiukan säännöstelyn kohteena. Myös sotilasviranomaiset olivat keskeisesti mukana rajoitusten toteuttamisessa. Erityisen ankarasti rajoitukset kohtelivat yksityistä henkilöautoliikennettä, joka oli periaatteessa kielletty kokonaan. Poikkeuslupia henkilöautojen käyttöön myönnettiin lähinnä puutavarayhtiöille, teollisuuslaitoksille, elintarvikeliikkeille sekä eräille yksityishenkilöille. Nestemäisten polttoaineiden säästämiseksi valtiovalta suosi niin sanottujen puukaasuttimien käyttöönottoa. Vielä vuoden 1940 alussa puukaasuttimia oli toimitettu yhteensä noin 100 kappaletta, mutta jo talvisodan jälkeen toimitusmäärät kohosivat nopeasti jopa 2000 kappaleeseen kuukaudessa. Puukaasuttimelle muutettujen ajoneuvojen joukkoon lukeutui myös kuopiolaisen konsuli Lauri Hallmanin ‘La Salle' -merkkinen henkilöauto. Kuten oheisesta ajoneuvon kantakortista käy ilmi, matkaa voitiin taittaa myös pilkkeen voimin varsin kunnioitettavia määriä: kesäkuun 1942 jälkipuoliskolla autolla liikuttiin keskimäärin 260 kilometriä päivässä. [kuva 3] Kuopion läänin kansanhuoltopiirin liikenneosaston arkisto

kuva 3 (80 kt)

Rautatiet olivat avainasemassa sodanaikaisten kuljetusten järjestämisessä. Vaikka ne joutuivat useaan otteeseen vihollisen hyökkäysten kohteeksi, sotavahinkojen takia liikennöintiin ei aiheutunut suuria katkoksia. Sen sijaan liikenne ruuhkautui monin paikoin, eikä aikataulujen pitävyydestä voinut aina olla varma. Valtaosa rautateiden kuljetuskyvystä käytettiin armeijan tarpeisiin. Vaikka rautatiet toimivat siviilijohdon alaisena, puolustusvoimilla oli etuoikeus kuljetusten varaamiseen. Niinpä jatkosodan alussa vaunut olivat siinä määrin "kortilla", ettei niitä saatu riittävästi esimerkiksi siviilipuolen elintarvikekuljetuksiin. Talvisodan jälkeinen rajanveto vaikutti voimakkaasti Pohjois-Karjalan rautatieyhteyksiin, sillä merkittävä osa Viipurin ja Sortavalan kautta Joensuuhun ja Nurmekseen ulottuneesta Karjalan-radasta jäi Neuvostoliiton puolelle. Liikennöintiä jatkettiin Kaurilan ja Nurmeksen välisellä osuudella, mutta kulku pääkaupunkiin kävi läntistä reittiä kierrättäen. Lokakuussa 1940 voimaantulleen aikataulun mukaisesti henkilöjunan matka Joensuusta Nurmekseen kesti hieman yli viisi tuntia. Toisaalta pysähdyspaikkoja oli matkan varrella yli kolmekymmentä. Nykyisin aikataulunmukainen junamatka samalla välillä kestää hieman yli kaksi tuntia ja ainoa välipysähdys on Lieksassa. [kuva 4] Valtion Rautateiden Joensuun liikennepiirin arkisto

kuva 4 (74 kt)

Vihollisen ilmahyökkäykset olivat rautatieliikenteen uhkana heti talvisodan ensimmäisestä päivästä lukien. Jatkosodan aikana vaaraksi olivat myös suomalaisten selustassa toimineet vihollisen partiot. Vahinkoa saatiin aikaiseksi myös omin toimin. Jo talvisodan aikana oli käynyt ilmi, että junien ajaminen öisin pimennettynä ja veturinkuljettajien ylirasitus oli vaarallinen, kymmeniä onnettomuuksia aiheuttanut yhdistelmä. Toisaalta myös kalusto ja muu henkilöstö olivat lujilla, joten tilanne oli kokonaisuutena liikenneturvallisuuden kannalta vaikea. [kuva 5] ja [kuva 6] Ote hälytyspäiväkirjasta 1939–1940 (kuva 5.). Rautatiehallituksen Joensuun liikennepiirin I arkisto. Sotapäiväkirjaan kuuluva ilmoitus 7.2.1944 (kuva 6). Rautatiehallituksen 15. ratajakson (Äänislinna) arkisto

kuva 5 (71 kt) kuva 6 (64 kt)

Pieni yksityiskohta matkustusasiakirjoissa saattoi olla vakoilijalle kohtalokas, mutta yhtä hyvin se saattoi kääntyä myös viatonta kansalaista vastaan. Näin oli mahdollista ainakin asetelmassa, johon oheinen sisäasiainministeriön kirje syksyltä 1942 viittaa. [kuva 7] Kuopion lääninhallituksen arkisto	kuva 7 (93 kt)

Liikkumista koskeneita määräyksiä noudatettiin hyvin. Vaikka käräjillä käsiteltiin säännöllisesti liikkumisrajoitusten rikkomistapauksia, kokonaisuutena niitä oli vähän suhteessa ihmisten määrään. Usein rikkomustapaukset olivat varsin kiistattomia ja sinällään harmittomia, joten syytettyjen penkille joutuneiden oli helpointa tunnustaa ja kärsiä sakkorangaistuksensa. [kuva 8] Kiteen tuomiokunnan arkisto

kuva 8 (87 kt)

Talvisota kiinnosti ulkomaisia tiedotusvälineitä. Yhteensä noin kolmesataa niiden lähettämää sotakirjeenvaihtajaa vieraili maassamme sodan aikana. Yhtä aikaa heitä oli enimmillään noin sata. Itä-Suomessa vierailleiden kirjeenvaihtajien joukossa oli amerikkalainen valokuvaaja Frank Muto. Hän työskenteli paitsi niin sanotulle Hooverin avustuskomitealle, myös ‘International News Photos' -kuvatoimistolle. Ennen Suomen-komennustaan hän oli ehtinyt hankkia kokemusta muista 1930-luvun kriisikohteista maailmalla. Frank Mutolle annettiin mahdollisuus tallentaa filmille ainakin Kuopion pommitustuhoja. Yleensäkin siviilikohteiden pommitustuhot kiinnostivat kirjeenvaihtajia. Heidän havaintonsa ja omat kokemuksensa pommituksista vaikuttivat voimakkaasti ulkomaille välitettyyn kuvaan sodan luonteesta. Lähde: Martti Julkunen, Talvisodan kuva. Ulkomaiset sotakirjeenvaihtajat Suomessa v. 1939–1940. Forssa 1975. * * * Sotakirjeenvaihtaja Frank Mutolle annettuja kuvauslupia. [kuva 9] Kuopion lääninhallituksen arkisto

kuva 9 (66 kt)

Sotasensuuri valvoi tarkoin postiliikennettä. Esimerkiksi rintamalta lähetetyistä kirjeistä pyyhittiin pois kaikki sellaiset tiedot, jotka mahdollisesti olisivat paljastaneet lähettäjän ja hänen joukko-osastonsa sijainnin. Sensuurin tarkastama posti merkittiin tästä kertovalla leimalla. [kuva 10] Hakkaraisen suvun arkisto

kuva 10 (112 kt)