Kahvi oli ensimmäisiä säännöstelyn piiriin joutuneita hyödykkeitä: tätä koskeva päätös vahvistettiin 28.10.1939. Päätökseen sisältyi määräys, jonka mukaan paahtimot saivat valmistaa kahvinkorviketta, joka sisälsi vähintään 25 % kahvia. Korvikkeen käytön toivottiin vähentävän puhtaan kahvin kulutusta. Kahvia käytettiin myös valtion rahakirstun täyttämisessä. Marraskuussa 1939 annettiin laki kahvista kannettavasta verosta. Lain turvin kauppoihin saatiin vapaasti myytäväksi korkeasti verotettua kahvia, ns. verokahvia. Tätä kesti vain hetken, sillä varastojen ehtymisen myötä verokahvin valmistus päättyi kesäkuussa 1940. Jatkossa oli entistä niukempaa. Puhtaan kahvin osuus korvikkeessa supistui siten, että viimeisen kerran kahvipitoista korviketta voitiin jakaa huhtikuussa 1943. Tuolloin korvike sisälsi enää 15 % kahvia. Sen jälkeen kaupoista löytyi vain viljasta ja juureksista valmistettua kahvinvastiketta. Niin oli puhdas kahvi vähissä kesällä 1940, ettei sille saanut ostolupaa edes äärimmäisessä tilanteessa. [kuva 1] Kiteen kansanhuoltolautakunnan arkisto.	kuva 1 (79 kt)
Nahka- ja jalkineteollisuuden tuotteet olivat koko sotien ajan tarkoin säännösteltyjä. Jo vuonna 1940 jalkineteollisuuden kanssa sovittiin muun muassa siviilijalkinetuotannon rajoittamisesta vain muutamiin kenkämalleihin raaka-aineiden ja työn säästämiseksi. Erityisesti jatkosodan vuosina puolustusvoimien tarpeet ohittivat nahka- ja jalkinetuotannon alueella siviilien tarpeet. Raaka-ainetilanteen kiristyessä vuonna 1943 säännösteltiin nahkajalkineiden käyttöä kieltämällä niiden ostolupien myöntäminen kesän ajaksi. Sama toistui tiukempana myös seuraavana kesänä, jolloin ostolupia ei herunut edes työrukkasille. Kumiteräsaappaat olivat arvossaan jo ennen viime sotia ja vielä pitkään niiden jälkeenkin. Tämä nahkavartinen ja kumisen kenkäosan täydentämä "joka sään jalkine" edusti monella tavoin pula-aikaan soveltuvaa ajattelua. Niinpä sen sodanaikainen suosio ilmenee myös annettujen ostolupien kortistossa. [kuva 2] Pielisensuun kansanhuoltolautakunnan arkisto	kuva 2 (61 kt)
Ostokortit otettiin käyttöön heti syksyllä 1939. Tuolloin tosin selvittiin vielä yhdellä kortilla, jonka turvin hoidettiin säännöstelyn piiriin joutuneiden kahvin ja sokerin jakelu. Sittemmin siitä kehittyi eri vaiheiden kautta yleisostokortti, jota voitiin käyttää lukuisten tarvikkeiden hankinnassa. Kortteja tuli myöhemmin lisää. Viljatuotteiden jouduttua säännöstellyiksi käyttöön otettiin leipäkortit. Maitorasvan säännöstely toi mukanaan maito- ja rasvakortit. Muita erikoiskortteja olivat lihakortit, vaatetuskortit ja ravintolakortit sekä tilapäiskortit. Useimmat edellä mainituista korteista jaettiin vielä alaryhmiin. Esimerkiksi vaatetuskortteja oli viisi ryhmää: viittä vuotta nuoremmille lapsille, tytöille, pojille, naisille ja miehille. Sotilaille oli omat ostokorttinsa, samoin ulkomaalaisille. Käytössä oli myös niin sanottu ostojärjestyskortti, jolla jaettiin lähinnä kalaa ja marmelaadia sekä ajoittain myös juurikasveja. Ostojärjestyskortteja annettiin ainoastaan tärkeimpien kulutuskeskusten ei-omavaraisille asukkaille, koska näillä korteilla jaettuja tavaroita ei riittänyt muualla jaettavaksi. Oheisen esimerkin mukaisia OE- eli ostoetuoikeuskortteja annettiin raskaana oleville tai imettäville äideille. Tämä kortti oikeutti haltijansa aina klo 16:een saakka ohittamaan kaupassa mahdollisesti olleen jonon ja määrätyin edellytyksin ostamaan säännösteltyjä tarvikkeita ennen muita asiakkaita. [kuva 3] – Jos kauppaan tuli jotain erikoisempaa jaettavaa, siitä saatettiin ilmoittaa myös sanomalehdessä. [kuva 4] Pielisensuun kansanhuoltolautakunnan arkisto	kuva 3 (57 kt) kuva 4 (49 kt)
Vielä talvisodan aikana ja pian sen jälkeen lihaa riitti hyvin yleiseen kulutukseen. Syksyllä 1940 tilanne oli jo toinen, minkä vuoksi liha joutui säännösteltyjen tuotteiden listalle. Myös teuraseläinten hankintaa ryhdyttiin valvomaan. Lainsäätäjän ja viranomaisten pyrkimykset eivät kuitenkaan tuottaneet toivottua tulosta, sillä karjaa ei luovutettu teuraaksi tarvittuja määriä. Valtioneuvosto antoi tämän vuoksi kesäkuussa 1941 ensimmäisen päätöksensä lihan luovutusvelvollisuudesta. Sen ja myöhempien päätösten myötä jokainen karjankasvattaja, jolla oli ruokinnassaan tiettyä vähimmäismäärää suurempi eläinmäärä, oli velvollinen myymään eläimiä yleiseen kulutukseen. Luovutusvelvollisuuden toteutumista seurattiin erilaisten tarkistuslaskentojen avulla. Oli erittäin tavallista, että aluetarkkailijat löysivät tarkastuskäynneillään "pimeitä eläimiä", joista viranomaisilla ei ollut aikaisempaa tietoa luovutusmääriä arvioidessaan. Niinpä oheisen tilaston kaltaisia selvityksiä laadittiin joka puolelta kansanhuoltopiiriä, ei ainoastaan esimerkkinä käytetyistä Iisalmen maalaiskunnan kylistä. [kuva 5] Kuopion läänin kansanhuoltopiirin tarkkailutoimiston arkisto	kuva 5 (69 kt)
Hintasäännöstelyn alaisten tuotteiden tai palvelujen hintoja voitiin nostaa vain viranomaisten suostumuksella. Toisaalta viranomaisilla saattoi olla keskenään erilaisia näkemyksiä hinnankorotusten hyväksyttävyydestä. Oheinen asiakirjan taustalla oli majoitusliikkeen anomus saada korottaa niin sanotuista lisävuoteista perittyjä maksuja. Paikallisen kansanhuoltolautakunnan hyväksymä hintataso oli kuitenkin ollut korkeampi kuin mitä kansanhuoltoministeriö oli pitänyt suotavana, joten anomusta jouduttiin perustelemaan uudemman kerran. [kuva 6] Kuopion läänin kansanhuoltopiirin tarkkailutoimiston arkisto	kuva 6 (78 kt)
Paikalliset kansanhuoltolautakunnat olivat kansanhuoltoministeriön tarkassa valvonnassa. Tämä oli tarpeen jo pelkästään kansalaisten oikeusturvan vuoksi. Oli monessa mielessä ehdottoman tärkeää, että säännöstelyn ja luovutusten kaltaisissa herkissä asioissa ihmiset tulivat kohdelluiksi tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti. Kiitosta lautakunnille jaettiin harvoin, mutta risuja sitä useammin. Syitä tähän oli varmasti useita. Kun kansanhuoltolautakuntien usein alimitoitettu henkilöstö joutui kamppailemaan jatkuvasti kasvavan työmäärän ja monimutkaisen lainsäädännön kanssa, olosuhteet muodostuivat otollisiksi virheille ja uupumukselle. Järjestelmä oli varsin byrokraattinen, joten jokaisesta vaaditusta asiakirjasta ei välttämättä jaksettu tai ehditty pitää huolta sillä tavoin kuin ohjeissa edellytettiin. [kuva 7] Kuopion läänin kansanhuoltopiirin hallintotarkkailun arkisto	kuva 7 (65 kt)