Inkeriläisten siirrot

Vuoden 1944 välirauhansopimuksen toteuttaminen

Suomalaiset siirsivät yhteistyössä saksalaisten kanssa Suomeen runsaat 63 000 inkeriläistä siviilihenkilöä saksalaisten joukkojen miehittämiltä alueilta Leningradin eteläpuolelta vuosina 1943-1944.

Jatkosodan päätyttyä syyskuussa 1944 Suomi solmi välirauhansopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Sopimuksen 10. artiklassa Suomi sitoutui luovuttamaan Neuvostoliittoon kaikki neuvostokansalaiset, "jotka on internoitu ja tuotu väkisin Suomeen". Alusta lähtien oli epävarmaa, missä määrin tämä artikla koski inkeriläisiä, joiden aseman hallitus koki ongelmalliseksi. Suomen hallitus päätyi ratkaisuun, jonka mukaan inkeriläiset siirtolaiset voisivat palata Neuvostoliittoon välirauhasopimuksen mukaisesti, mutta paluun tulisi tapahtua vapaaehtoisesti oman ilmoittautumisensa perusteella. Halukkaat saisivat jäädä maahan. Suomeen saapunut neuvostojohtoinen Liittoutuneiden valvontakomissio tyytyi vapaaehtoisen kotiuttamisen periaatteeseen, vaikka yksiselitteistä varmuutta sen kannasta ja tavoitteista ei saatu.


Laiturilla järjestettiin tanssiaiset.
Lisätiedoista: Katso etusivun kuva.


Inkeriläisten siirtolaisten paluu ja sen motiivit

Yleisestä käsityksestä poiketen inkeriläisiä siirtolaisia ei luovutettu suomalaisten viranomaisten toimesta Neuvostoliittoon. Viranomaiset toimeenpanivat ainoastaan erikseen sovitun 332 inkeriläisten orpolasten palautuksen. Lasten palauttamista koskeneen vaatimuksen perusteena oli ilmeisesti se, ettei Suomen viranomaisilla ollut oikeutta päättää lasten adoptoinnista, koska he olivat Neuvostoliiton kansalaisia. Tutkimuksen selvitettäväksi jää se, minkälaisia vaihtoehtoja inkeriläiset muuten kokivat omaavansa ja millaista tietoa heille oli annettu palaamiseen tai Suomeen jäämiseen liittyvistä ehdoista ja muista järjestelyistä suomalaisten ja neuvostoliittolaisten viranomaisten taholta.

Inkeriläisistä siirtolaisista 33 587 ilmoitti heti lokakuussa 1944 haluavansa palata Neuvostoliittoon. Lisäksi Valvontakomission edustajat onnistuivat marras- ja joulukuussa 1944 suostuttelemaan vielä noin 17 500 epäröivällä kannalla olevaa palaamaan Neuvostoliittoon. Siirtolaisten palautuskuljetukset tapahtuivat 4.12.1944-15.1.1945, jolloin Neuvostoliiton ja Saksan välinen sota vielä jatkui. Välirauhansopimuksen perusteella Suomen viranomaiset palauttivat tiettävästi 278 inkeriläistä orpolasta. Muiden osalta tutkimus pyrkii selvittämään toteutetut toimenpiteet ja suomalaisten viranomaisten ja valvontakomission yhteistyön. Suomesta palautettujen ja palanneiden osuus oli 87 %. Suomeen jäi noin 8 000 inkeriläistä siirtolaista, joista huomattava osa siirtyi vuosina 1944-1946 Ruotsiin. Suomeen jääneitä oli vuonna 1953 enää 3 748 henkilöä.

Inkeriläisten siirtolaisten lähtöpäätösten perusteena oli usein halu palata entisille kotiseuduille ja toive kadotettujen perheenjäsenten löytymisestä. Merkittävä lähdön motiivi oli lisäksi pettymys ja tyytymättömyys Suomen oloihin. Inkeriläisille siirtolaisille maksettiin Suomessa yleisesti matalampaa palkkaa kuin suomalaiselle työväestölle. Paikallisesti oli myös esiintynyt kitkaa suomalaisten ja inkeriläisten siirtolaisten välillä, kun sopeutuminen vieraaseen ympäristöön oli ollut kuviteltua hankalampaa. Suomen poliittinen asema välirauhan jälkeen oli sekin epävarma. Saksan sotilaallinen tappio oli vuoden 1944 lopulla jo nähtävissä, vaikka sodan loppuratkaisut olivatkin vielä edessäpäin. Suomeen jäämiseen liittyi näin myös selviä riskejä.

Suomen viranomaiset ja Neuvostoliiton viranomaisten ja valvontakomission tiedotus- ja painostustoiminta

Suomalaisten kokiessa valvontakomission uhkaksi inkeriläisistä siirtolaista muodostui kysymys, jonka valtiovalta pyrki hoitamaan pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman nopeasti ja vähin äänin Suomen rakentaessa uusia sodanjälkeisiä suhteitaan Neuvostoliittoon. Suomen viranomaiset alkoivat siksi jo lokakuussa 1944 valmistella inkeriläisten siirtolaisten palauttamista Neuvostoliittoon.

Neuvostoliitto toivoi omalta osaltaan kansalaistensa palauttamista. Kotiutusten suorittamiseksi valvontakomissio perusti 21 kokoamiskeskusta eri puolille Suomea. Syksyllä 1944 valvontakomission upseerit harjoittivat tässä palauttamiseen tähtäävää voimakasta ja jokseenkin menestyksellistä tiedotus- ja jopa painostustoimintaa maakunnissa. Valvontakomission paikalliskomissiot järjestivät satoja kokouksia ja tapaamisia, joissa inkeriläisiä siirtolaisia puhuteltiin henkilökohtaisesti ja heidän palaamisilmoituksiaan kerättiin. Suomalaisten viranomaisten ja poliittisten ryhmien suhtautuminen tähän toimintaan on tarkoitus selvittää tutkimushankkeessa. Tarkoitus on selvittää myös suomalaisten viranomaisten Suomeen jääneisiin inkeriläisiin kohdistamaa seurantaa.


Neuvostoviranomaiset toivat kartan palaajien katsottavaksi. Kartassa erottuu välirauhan uusi rajalinja Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Karttakeppi osoittaa Leningradia tai heti sen pohjoispuolella olevaa aluetta. Julisteessa lukee suomeksi: "Tervehtii mahtava Neuvostoliitto, kotimaamme kansojen ystävyyden ajatuslinnake." Teksti noudattaa vapaasti Neuvostoliiton kansallishymnin silloista sanoitusta.
Lisätiedoista: Katso etusivun kuva.


Inkeriläisten siirtolaisten sijoitus Neuvostoliittoon

Neuvostoliittolaiset upseerit valvontakomissiossa olivat rohkaisseet inkeriläisiä siirtolaisia palaamaan Neuvostoliittoon - samalla kun Neuvostoliiton viranomaiset hiljaisesti suunnittelivat siirtolaisten karkotusta sisämaahan. Monet inkeriläisistä siirtolaisista toivoivat, että heidät siirrettäisiin vanhoille kotipaikoilleen. Neuvostoviranomaiset kuitenkin pitivät inkeriläisiä siirtolaisia epäluotettavina sillä perusteella, että he olivat oleskelleet Suomessa. Tästä syystä siirtolaiset sijoitettiin etupäässä Kalininin (Tverin), Novgorodin, Pihkovan, Velikije Lukin ja Jaroslavlin alueille. Joidenkin vuosien kuluttua useimmat saattoivat muuttaa muualle. Inkerinmaalle palaaminen tuli mahdolliseksi kuitenkin vasta 1970-luvulla. Tutkimuksen tarkoituksena on luoda kokonaiskuva myös näistä tapahtumista.

Palautettavat siirtolaiset sodanjälkeisessä Euroopassa

Tutkimuksessa tarkastellaan edellä esitetyn lisäksi inkeriläisten palauttamista osana Neuvostoliiton politiikkaa sodan jälkeen palautettuja kansalaisiaan kohtaan. Vuonna 1945 solmitun Jaltan sopimuksen perusteella länsiliittoutuneet palauttivat 1,8 miljoonaa neuvostosotavankia ja muuta neuvostokansalaista Neuvostoliittoon. Kasvavien erimielisyyksien johdosta länsiliittoutuneiden hallitsemille alueille jäi kuitenkin noin 0,5 miljoonaa neuvokansalaista ja muuta itäeurooppalaista.

Toista maailmansotaa edeltävinä vuosina, sen aikana ja sen jälkeen Neuvostoliitossa toteutettiin sarja vähemmistökansallisuuksiin kohdistuneita joukkokarkotuksia. Nämä koskivat yli kymmentä etnistä ryhmää ja ainakin kahta miljoonaa henkilöä.

Inkeriläisten siirtolaisten paluu Suomesta Neuvostoliittoon oli osa mittasuhteiltaan valtavia maailmansodan jälkeisiä palautuksia. Inkeriläisten sisäinen karkotus Neuvostoliitossa liittyi puolestaan laajamittaisiin vähemmistökansallisuuksien kohdistuneisiin toimenpiteisiin, joihin kuuluvat laajat alueelliset siirrot ja uudelleen sijoittamiset.


Naispuolinen palaaja puhujakorokkeella. Taustalla generalissimus Josif Stalinin kuva.
Lisätiedoista: Katso etusivun kuva.

Alkuun


Vuoden 1944 välirauhan- sopimuksen toteuttaminen

Inkeriläisten siirtolaisten paluu ja sen motiivit

Suomen viranomaiset ja Neuvostoliiton viranomaisten ja valvontakomission tiedotus- ja painostustoiminta

Inkeriläisten siirtolaisten sijoitus Neuvostoliittoon

Palautettavat siirtolaiset sodanjälkeisessä Euroopassa


- - -


På svenska

По-русски

In English

Auf Deutsch