Alexander I:s regentförsäkran 26.3.1809
(RA/Statssekretariatets arkiv, akt 8/1809)

Från rysk sida framhölls under hela 1808-09 års krig att man inte hade någon som helst avsikt att ändra de lagar som gällde i Finland, och att man även i fortsättningen tänkte låta invånarna fritt utöva sin religion. Löftet upprepades flera gånger vilket visar att man på ryskt håll var väl medveten om de farhågor som invånarna i Finland hyste inför det ryska maktövertagande som tycktes alltmer oundvikligt, ju längre kriget framskred. Eftersom det ryska kejsardömet var ett rike där helt olikartade folk, religioner och lagar levde sida vid sida, under en enväldig kejsare beredde det inte Ryssland någon svårighet att överta ytterligare ett avvikande område. I Borgå kunde kejsar Alexander I följaktligen utan svårighet till lantdagen avge en regentförsäkran där han lovade att bibehålla Finlands lagar och religion. I gengäld avgav folkets representanter sin tro- och huldhetsed till kejsaren. Så hade det också gått till vid tidigare erövringar.

Venäläinen osapuoli korosti koko 1808-09 sodan ajan, että heillä ei ollut minkäänlaista aikomusta muuttaa Suomessa voimassa olevia lakeja, ja että asukkailla on jatkossakin oikeus harjoittaa uskontoaan. Lupaus toistettiin useita kertoja, mikä osoittaa venäläisen osapuolen olleen hyvin tietoinen niistä epäluuloista, joita Suomen asukkaat tunsivat venäläisiä vallanpitäjiä kohtaan. Sodan edetessä tuntui vallanvaihto yhä väistämättömämmältä. Koska Venäjän keisarikunta oli valtakunta, jossa eli rinnakkain mitä erilaisimpia kansoja, uskontoja ja lakeja itsevaltiaan keisarin käskyvallassa, ei Venäjällä ollut vaikeuksia sulattaa itseensä vielä uusikin alue. Sen vuoksi Porvoon valtiopäivillä keisari Aleksanteri I:llä ei ollut vaikeuksia antaa hallitsijanvakuutuksessaan lupausta kunnioittaa Suomen lakeja ja uskontoa. Samassa tilaisuudessa antoivat kansan edustajat vastavuoroisesti uskollisuudenvalansa keisarille. Niin oli käynyt myös edellisten valloitusten jälkeen.

Kenraali von Döbelnin jäähyväispuhe suomalaisille joukoille Uumajassa 8.10.1809
(KA/Biographica von Döbeln)

Suomen armeijan antauduttua Seivissä (Kalix) 25.3.1809 olivat suomalaiset Ruotsin lipun alaiset joukot supistuneet noin tuhanteen mieheen. Nämä osallistuivat kesällä Länsipohjan taisteluihin mm. Hörneforsissa, mutta eivät enää elokuun 1809 suureen epäonnistuneeseen maihinnousuun jolla pyrittiin lieventämään venäläisiä rauhanehtoja. Kun ruotsalaiset eivät saavuttaneet toivottua voittoa oli Ruotsin neuvottelijoiden Haminassa hyväksyttävä rauha 17.9.1809. Rauhansopimus riisti Ruotsilta koko nyky-Suomen. Rauha ratifioitiin lokakuun alussa, niin Ruotsissa kuin Venäjälläkin, ja suomalaiset joukot voitiin sen jälkeen kotiuttaa. Rauhasta ilmoittaminen suomalaisjoukoille jäi silloisen pohjoisten joukkojen ylipäällikön, kenraali Georg Carl von Döbelnin tehtäväksi. Suomalaiset ja ruotsalaiset joukot asettuivat 8.10.1809 neliömuotoon Uumajan kirkkotorilla, edellä mainitut kuluneissa univormuissa ja viimeksi mainitut uusissa sotilaspuvuissa, kuulemaan von Döbelnin jäähyväispuhetta, jossa Ruotsi kenraalin kuuluisiksi tullein tunteikkain sanoin lausui jäähyväisensä Suomelle.

Entisen sotilaan Esaias Kempen avustusanomus 1827
(KA/Senaatin kamarikonttorin Biographica Hd 5)

Ruotsin armeijassa oli sotilaiden rekrytointikäytäntönä ruotujakolaitos, jossa tietty määrä taloja (ns. ruotu) velvoitettiin asettamaan ja varustamaan yksi sotilas. Toinen rekrytointitapa oli värväys, jossa sotilas astui palvelukseen maksusta. Niin kauan kuin sotilas oli palveluksessa, ruotu vastasi hänen ylläpidostaan ja antoi hänelle myös torpan asuttavaksi. Vastaavasti kruunu varasi upseereille virkatalot. Kun Suomessa olevat Ruotsin armeijan joukot hajotettiin vuosien 1808-1809 sodan jälkeen, upseerit saivat pitää virkatalonsa ja palkkansa. Vastaavaa lupausta ei annettu sotilaille. He saivat elää kituuttaa niin hyvin kuin taisivat, sillä ruodun muodostavat talonpojat eivät enää olleet velvollisia huolehtimaan sotilaasta. Entiset sotilaat menivät sen tähden sodan jälkeen palvelukseen rengeiksi tms.; jos he eivät voineet ottaa palveluspaikkaa invaliditeetin johdosta, heistä tuli vaivaishoitolaisia tai kerjäläisiä. Yleistä eläkejärjestelmää ei ollut, mutta vuodesta 1811 entiset sotilaat voivat hakea avustusta. Vasta 1850-luvulla, J. L. Runebergin ”Vänrikki Stoolin tarinoiden” ensimmäisen sarjan ilmestyttyä, sotaveteraanien vaikea tilanne tuli yleisemmin tunnetuksi, minkä johdosta heitä varten järjestettiin useita keräyksiä.